Hämeenkatu päästä päähän

Hämeenkatu päästä päähän

Ihmisten katukuvaaminen on periaatteessa hyvin vaikeaa.

Katukuvaus on aina katukuvausta. Oli metodi tai tyyli millainen tahansa, niin itse kuvauksen henki on aina sama. Valokuvaaja Eric Kim tiivisti blogikirjoituksessaan asian toteamukseen: ”I like to say that street photography is 80% balls and 20% skill”. Joudun yhtymään kollegani näkemykseen.

Katuvalokuvaus itsessään on laaja termi ja sillä voi viitata kaikenlaiseen julkisilla paikoilla tapahtuvaan valokuvaukseen, mutta itselleni katukuvaus tarkoittaa ensisijaisesti tuntemattomien ihmisten spontaania henkilökuvausta. Tälläisissä nopeissa katupotreteissa valitaan sopiva uhri ja napataan pikaisesti kiva kasvokuva läheltä.

Itse kysyn aina luvan kuvan ottamiseen, mutta meitähän on moneksi. Esimerkiksi alan legenda Bruce Gilden suosii ihmisten naamaan kiinni tunkemista salaman kanssa. Gildenillä on toki oma visuaalinen tyylinsä ja motiivit sen taustalla, joten tekniikka on vain jatkumoa visuaalisuudesta. Otti kuvan sitten luvalla tai ilman, niin se että tuntematon kuvaaja kävelee eteen ja nappaa kuvan saa ihmiset reagoimaan laidasta laitaan monenlaisella hilpeällä hämmennyksellä. Halusipa tai ei, niin tälläisessä toiminnassa tulee aina kaupanpäällisenä joku performanssitaiteen lisäosa.

Itse aloitin tälläisen tilannekomiikan toteuttamisen monista syistä, mutta keskeisimpänä oli tietenkin halu ja tarve kehittyä paremmaksi valokuvaajaksi. Lähtökohtaisesti ihmisten valokuvaamisessa kehittyy nopeiten paremmaksi valokuvaamalla mahdollisimman paljon ihmisiä mahdollisimman lyhyessä ajassa. Täten zenimäisen ongelmanratkaisun tuloksena oli pelkistää ja yksinkertaistaa konflikti ytimeensä ja hyväksyä se sellaisenaan: Pitää vain ottaa ja mennä kuvaamaan sinne, missä kuvattavia on tarjolla mahdollisimman paljon ja toistaa sama prosessi uudestaan ja uudestaan.

Jalkauduin Tampereen ytimeen Hämeenkadulle ja aloin valokuvaamaan ihmisiä kotisivuilleni portfolion täytteeksi. Muutamien päivien myötä kuvia alkoi kertymään niin runsaasti, että päätin tehdä niitä varten kokonaan oman blogin ja alkaa julkaisemaan lähtökohtaisesti joka päivä 12 uutta kuvaa. Näin syntyi valokuvausblogi Hämeenkadulla.

Bokehfetissi ei katso aikaa eikä paikkaa

Yksi katukuvauksen erityisiä hauskuuksia on se, että siinä ei todellakaan tarvitse revitellä kaluston kanssa. Se yleisin ja toimivin metodi on yksi runko ja yksi linssi. Yleensä katukuvaukseen suositaan laajahkoa optiikkaa, sieltä jostain 20 – 50mm luokasta. Salamaa voi käyttää apuna (varsinkin irrallaan kamerasta), mutta pelkällä luonnonvalolla pärjää ihan hyvin.

Itselläni oli pitkään (tietenkin) tötterönä One and the Only, Neuvostoliiton optiikan jumaluuden Lada aka Heliosin 44-2 58mm f/2 linssi. Olen aikaisemmin kirjoittanut Bokehnaattori -artikkelin, joka erittelee aika tyhjentävästi Heliosin taikamaisuuden. Eriskummallinen, persoonallinen ja vekkuli Helios sopii kaduille täydellisesti, sillä potrettien taustana olevasta katujen elämästä piirtyy kakkosen aukolla pehmeän unimainen bokeh. Toki ensimmäisen 400 kuvan jälkeen päädyin suosimaan Canonin moderni autokakkulaa ihan puhtaasti automaattitarkennuksen käytännöllisyyden vuoksi.

Puhtaasti teknisen osaston puolesta katukuvaamiseen pätevät ne perinteiset valokuvaukset säännöt, eli keskeistä on huomioida valo, tausta ja sommittelu. Oleellista on jatkuvasti keskittyä tiedostamaan mistä valo tulee ja miten. Toisaalta jos höylää jatkuvasti samaa katua päästä päähän, niin oppii myös äkkiä huomaamaan miten erilaiset paikat toimivat erilaisella säällä. Joku kadunkulma voi olla sateella hyvä paikka kuvata, toinen taas auringonpaisteella. Valon voimakkuus vaikuttaa myös siihen, kuinka lähellä seiniä ihmisiä voi kuvata.

Huolimatta minkälaisia kuvia tarkalleen ottaa, niin katukuvaamisessa on aika turha stressata yhtään mistään. Virheet opettavat äkkiä, ja oikeat metodit alkavat löytymään sujuvasti kokemuksen myötä. Ja jos kuvat eivät näytä hyviltä, niin alan yleinen ongelmanratkaisu-mantra pätee (erityisesti) tähänkin: mene lähemmäksi.

Deal with it

Pääset melko helpolla, jos vain kuvaat satunnaisesti katujen elämää. Jos taas kysyt ihmisiä henkilökuviin… niin joudut kyllä kierittämään itsesi epätoivoisen jatkuvasti ulos keskisuuren mustan aukon tasolla olevasta hankaluuksien, vastoinkäymisten ja inhorealismin gravitaatiosuosta.

Koska minulla ei ole hallussani sosiaalisesti ohjelmoitua kamera-robottia, niin ainoa keino on vain mennä, tehdä ja toteuttaa. Se ei vielä sellaisenaan ole hankalaa, mutta ärsyttävää siitä tulee pitkällä tähtäimellä: aina ei ole päällä se hyvä, standardoitu fiilis. Kyvykkyys pysäytellä ihmisiä kadulla ei ole sellainen olotila, joka olisi automaatio ja miltein jokainen kuvauspäivä alkaa aina yhtä ihastuttavalla kynnyksellä, joka pitäisi onnistua jyräämään matalaksi.

Oleellista puuhassa on tiukka katsekontakti ja hyvä äänenpaino. Pitää olla intensiivinen ja itsevarma olemus, mutta samalla tosi rentona ja avoimena. Saa tunkea. On ihan turhaa fantasiaa ja utopiaa olettaa, että ihmiset olisi jotenkin optimoitu henkilökuvaamiseen keskellä kiireistä kaupunkia. Valtaosalla on kova kiire, napit korvilla tai luuri suun jatkeena. Deal with it. Toisaalta jos vain kuvaat ihmisiä kysymättä, niin voit härskisti käyttää tätä tilaisuutta hyödyksesi! Kukaan ei todennäköisesti ehdi tai välitä kiinnittää sinuun mitään huomiota, sillä kaikki ovat tiiviisti omassa kuplassaan.

Oman formaattini kannalta pelkkä ihmisten saaminen kameran eteen ei tietenkään vielä auta paljoa, jos tarkoituksena on ottaa mahdollisimman hyvä kuva pelkän kuvan sijaan. Todella paljon kuvatuista on kiireisiä, väsyneitä tai ei tunne oloaan luontevaksi kameran edessä. Ja lähtökohtaisesti kenelläkään ei ole kokemusta kuvattavana olemisesta.

Mitään kauheita taikoja ei tarvitse tehdä, mutta kaikkein suurin yökötus, kirous ja tuska on se refleksin omainen yliposeeraus ja kamerahymy. Jostain kumman syystä ihmisten hampaat reagoivat optiikkaan kauhean hyvin. Tottakai toisinaan kunnon hymy tai nauru voi olla aito ja toimiva, mutta kauheaan usein se on vain muovista naamiota. Pitää vain ottaa useampi kuva, sillä jossain vaiheessa se turha päteminen laskee pois. Ironista kyllä, hyvän poseerauksen kaivaminen esille tarkoittaa poseeraamattomuutta. 

Itse laitan aina kuvattavat katsomaan suoraan kameraan, sillä silloin ihmisestä saa kaikkein tehokkaiden pihalle sen haavoittuvaisuuden ja alastomuuden. Ja yksittäisistä ihmisistä sen onnistuu kaivamaan esille helpoiten, sillä yleensä ongelmat kasvavat ihmismäärän kasvaessa. Jo kaksi ihmistä aiheuttaa sen, että ilmassa on joku hupaisan kaverikuvan ilmapiiri. Ei hyvä.

Sosiaalisen intuition tasot

Ihmisten valokuvaaminen on aika viheliäisen hankalaa puuhaa, sillä kuvaamisessa on olemassa kaksi osapuolta. On valokuvauksen tekninen puoli ja sen haasteellisuus, mutta sen lisäksi on myös sosiaalinen puoli ja sen suunnaton haasteellisuus. Ja se todellinen haasteellisuus tulee siitä, kun on pakotettu hoitamaan molemmat osat samaan aikaan.

Kameran ruuvailun ja naputtelun lisäksi pitää omata aika hyvät sosiaaliset taidot. Tai ainakin tähdätä hankkimaan sellaiset. Oman kokemuksen myötä olen aika selkeästi erottanut kolme erilaista askelta siinä, kuinka sosiaaliset taidot ja sosiaalinen älykkyys toimii sekä kehittyy. Nimitetään näitä vaikka kolmeksi sosiaalisen intuition tasoksi.

Ensimmäinen perustaso on kohdata toinen ihminen ja vasta kohtaamiseen jälkeen tiedostaa toisen ihmisen tuntemukset. Varsinkin valokuvauksen kanssa on helppo reflektoida aikaisempia kokemuksia kuvien muodossa. Itse kuvaushetkellä voi upota täysin tekniseen puoleen, naputtaa kuvia ja olettaa siinä teknisessä sokeudessa kuvattavan olevan ok. Mutta kuvista paljastuu myöhemmin se salamannopea käänne, jolla ihminen vaihtaa tunteitaan laidasta laitaan ja alkaa kokemaan olonsa orvoksi kameran edessä.

Toinen taso on se, jossa tiedostaa kuvattavan tuntemuksen niiden tapahtuessa. Tällöin pystyy lukemaan taidokkaasti toisen ihmisen nonverbaalia viestintää ja olemaan jatkuvasti perillä siitä, mitä toinen kokee milläkin hetkellä. Eli pystyy selkeästi ja helposti huomaamaan ja tiedostamaan, koska kuvattavan olotila alkaa laskemaan epämiellyttäväksi ja voi pyrkiä auttamaan sen pois sieltä. Tai voi tiedostaa kuvattavan hermostuneisuuden ja auttaa häntä rentoutumaan.

Kolmas taso taas on vahvaa sosiaalista intuitiota. Tällä tasolla pystyy ennakoimaan toisen ihmisen tunteita ja tuntemuksia, eli lukemaan ja ymmärtämään toisen ihmisen olotiloja periaatteessa paremmin kuin miten hän itse tiedostaa niitä. Voi esimerkiksi tiedostaa refleksin omaisesti ja alitajuisen intuitiivisesti, koska kuvattava alkaa kokemaan olotilansa epämukavaksi jo ennen kuin se muuttuu siihen. Tällöin kuvaaja pystyy taidokkaasti välttämään sen ja purkamaan paineen jo ennen kuin se edes syntyy.

Huomion arvoista on se, että valokuvaaja ei ole eikä voi olla vain kameran takana piilotteleva otus. Tämä ei ole Tekniikka Teuvojen ala. Kaikkein toimivin metodi on aina aukoa päätään useammin: sosialisoidu ja aloita keskusteluja. Ihmiset kaipaavat palautetta ja jos kuvattavalle ei anna palautetta, on kameran edessä oitis värjöttelemässä epäluuloinen ja epävarma otus. Ja se näkyy kuvissa.

Hyperkehittyneitä sosiaalisia taitoja ei silti tarvitse lähtökohtaisesti omistaa – ne ovat päämäärä. Se millaisesta osaamisesta lähtee, ei ole kauhean tärkeää tai merkittävää. Luonnollisesti näissä kehittyy paremmaksi harjoittelemalla ja toistamalla samaa prosessia uudestaan ja uudestaan. Mikäli tarkoituksena on vähääkään kuvata ihmisiä, niin näiden taitojen hankkiminen ja kehittäminen on ehdoton välttämättömyys.

Mitä tulee valokuvaukseen, niin ammattilaiset ovat ammattilaisia juuri erityisten hyvien sosiaalisten taitojen, avoimuuden ja optimistisuuden osalta. 

Kamera-apinan päiväkirja

Katupotrettien kuvaaminen ei tarkoita jotain loputonta, täydellisten tapaamisten sulavaa jatkuvuutta. Tottakai sitä aina toisinaan vetää kadulla jonain kamera-gangsterina liitäen ihmisestä toiseen valokuvauksen James Bondina. Mutta enemmän kuin usein sitä riehuu ja sottaa jossain eriskummallisessa apina-moodissa, jossa yhteentörmäykset ihmisten kanssa ovat jotain aivan muuta kuin täydellisiä.

Kaduilla jokaisen uuden kuvattavan hankkiminen on aina arvoitus. Jokainen uusi kuva on yllätys. Ainoana vaihtoehtona on vain mennä, tehdä ja kokeilla. Sen jälkeen kalibroida jokaiseen tilanteeseen vastaanotettujen reaktioiden mukaisesti. Joskus täytyy nojata eteenpäin ja puskea päälle, toisinaan pitää astua askel taaksepäin ja rauhoitella.

Taustalle pitää aina olla asetettuna täydellinen vapaus lopputuloksesta. Täytyy olla vapaa kaikesta siitä, mitä oman toiminnan jälkeen tulee. Se ei ole ikinä itsestä kiinni, vaan toisen ihmisen vapaan tahdon ilmentymistä. Jos toinen ihminen kieltäytyy suunnattomassa inhossa, niin pitää olla vapaa siitä luulosta, että se johtuisi omasta itsestä. Ihmiset eivät ole neutraaleja nukkeja. Koskaan ei voi tietää etukäteen, millaisessa olotilassa ihminen on.

Mutta hyvin pitkälti koko homman kutittavuus on juuri siinä odottamattomuudessa ja yllätyksellisyydessä. Reaktiot vaihtelevat aina laidasta laitaan: siinä missä joku voi pelästyä ja hämmentyä, toinen saattaa kikattaa ja sekaantua. Joku saattaa suuttua, toinen ihastua ja kolmas voi olla aneemisuuden multihuipentuma. Itse voi tehdä vain sen, mikä on mahdollista: pitää rentoutua, päästää irti ja keskittyä pitämään hauskaa – upota kokonaan siihen hektisyyden ja yllätyksellisyyyden virtaan. Tässä ei ole niinkään kyse hyvästä itseluottamuksesta, vaan äärettömän tasokkaasta avoimuudesta.

Kuvattavien osalta yleensä priorisoin etusijalle yksittäiset, paikoillaan olevat ihmiset. Vaan yleensä sellaisia tapauksia ei löydy tarpeeksi, joten jossain vaiheessa turhaudun ja alan pysäyttelemään vastaantulevia ihmisiä. Jos joku ei heti pysähdy, niin sitten pitää pompata viereen kävelemään ja selittää tarkemmin. Tietenkin kun tälläistä tekee usein, niin alkaa ihan kokeilun vuoksi pysäyttelemään kameran eteen polkupyöräilijöitä, juoksevia ihmisiä ja puhelimeen puhuvia tapauksia.

Yleensä valtaosa ihmisistä myöntyy kuvattavaksi, mutta päiviä on monenlaisia. Toisinaan (lue: aina sateella) runsas valtaosa reaktioista on kieltäytymisiä  ja niitä voi tulla vaikka kymmenen putkessa. Silti yllättävän pieni määrä ihmisistä reagoi kylmästi ja suunnattoman suuri osa on ylitsevuotavan positiivisia, kiinnostuneita ja kannustavia.

Kieltäytymisen vastaanottaminen ei tietenkään tarkoita epäonnistumista. Kaduilla huomaa äkkiä, että kunnollista onnistumista on jo pelkkä kysyminen itsessään. Jos ei kysy, niin epäonnistuu. Siinä ajautuu äkkiä yliajattelun kierteeseen, jossa alkaa vuolaasti rationalisoimaan lisää syitä, miksi ei kannata kysyä seuraavaakaan. Kysyminen on paljon haastavampaa kuin kuvan ottaminen.

Itselleni ei ole mikään ongelma kokea kieltäytymisiä. Oikeastaan minä en edes jotenkin muista tai kykene käsittämään sitä, että joku edes kieltäytyisi. Toisaalta paljon kuvaamisesta kieltäytyvistä ihmisistä ei vain koe oloaan luontevaksi kameran edessä, mutta on muuten tosi sympaattisia ja positiivisia. Joka tapauksessa, resepti on aina naurahtaa, kiittää ja hypätä seuraavan pariin.

Myönnettäköön toki, että oma pääni leijailee hyvin subjektiivisessa ja mielipuolisessa positiivisuuskuplassa. Kaikki todellisuus itseni ympärilläni esiintyy vain ja ainoastaan sen vuoksi, että voisin käyttää sitä härskisti omiin tarkoitusperiini parantaakseni olotilaani. Tälläisessä kuplassa on tosi helppoa ottaa vastaan se, että joku ei halua olla valokuvattavana, tai suhtautuu tähän härväykseen epäilyttävän kyseenalaistettavana puuhana. Kun on oikeissa fiiliksissä, kaikki näyttäytyy huumorin ilmentymänä.

Tietenkin parasta ja hauskinta on aina tarjota oikeita viboja ihmisille. Hyvin usein kuvattava voi kieltäytyä kuvasta, mutta joku etäisen elegantti kiilto silmäkulmassa viestii vain epävarmuudesta tilanteeseen. Ratkaisu on tarjoa kuvattavalle tarpeeksi selkeä visio ja itseluottamus hommasta positiivisilla tunteilla. Tälläisessä hektisessä valokuvauksen tyylissä on aika oleellista omata hyvä visio, kyky myydä omia ideoita ja osata äärimmäisen taidokas muutaman lauseen hissipuhepitsauksen taito.

Jos kääntäisin selkäni oitis jokaiselle ekaan lauseeseen negatiivisesti tai kieltäytyvästi reagoivaan, niin blogista ei kyllä löytyisi kauhean montaa kuvaa.

Ikävä kyllä

Pelkästään se että joku ihminen kulkee kadulla kuvaamassa tuntemattomia ihmisiä antaa nykyisessä yhteiskunnassa aika kovan kannanoton siitä, mitä mieltä on nykyisestä pelon ja terrorin ilmapiiristä. Periaatteessa valtavirran median näkemyksen mukaan olen yrittämässä jotain avustettua itsemurhaa, kerjään pakolla jonkun mukiloimaan itseni tai tyhjentämään taskuni ja varastamaan vaatteeni ja kamerani. Mutta toisaalta olen vieläkin hengissä. Toisaalta minulla on vielä kamerani. Toisaalta ja toisaalta.

Itse en ole saanut ihmisiltä muuta kun avoimuutta, nöyryyttä, haavoittuvaisuutta ja aivan käsittämättömän koskettavaa positiivisuutta ja myötätuntoa. Ihmisillä on luonnostaan kauhean kova potentiaali ymmärrykseen, myötätuntoon ja rakastamiseen. Itseäni ainakin henkilökohtaisesti satuttaa paljon se, että valtavirran media, keskustelun konsensus ja yleinen ilmapiiri keskittyy aivan turhaan jauhamaan asioiden negatiivisia puolia ja nostamaan jatkuvasti ylös kaikkia ihmisten ja ihmisyyden vikoja.

Keskeisin osa ihmisyyttä ja ihmisenä olemista on epätäydellisyys. Jokainen on epätäydellinen. Jokainen on jotenkin virheellinen. Sitä tarkoittaa se lähtökohta, että on ihminen. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Mutta siitä epätäydellisyyden lähtökohdasta on silti tosi ikävää se, että me yritetään aina nostaa pinnalle ja etualalle meidän epätäydellisyys. Miksi me ei voida keskittyä positiivisiin asioihin? Ihminen on jo geenien tasolta ohjelmoitu altruistiseksi olennoksi, valmiiksi empimättä riskeeraamaan oman henkensä auttaakseen muita.

Oman uskomukseni mukaan ihminen on todella nöyrä, haavoittuvainen ja alaston vain ja ainoastaan aseen tai kameran edessä. Molemmat riisuvat välittömästi pois kaikki dogmat, ideologiat ja aatteet. Jäljelle jää vain ihminen ihmisenä. Valtaosa niistä ihmisistä jotka katsovat kameraa tekevät sen optimistisesti. Jokainen kuvattava demonstroi ihmisyyden suunnatonta potentiaalia avoimuuteen, myötätuntoon ja ystävällisyyteen. Kuvissa ei ole rasisteja, rikollisia eikä hyväntekijöitä. Vain ihmisiä.

Tässä puuhassa ei onnistu olemaan kameran takana piilossa oleva Anssi Anonyymi tai Kalle Kuvaajaa. Yllättävän suuri osa ihmisistä reagoi tosi yltiöpositiivisella innostuksella ja riemastuneella hämmästymisellä. Se on tosi kuumottavaa. Negatiivisuus on aina helppo ohittaa välinpitämättömyydellä, mutta positiivisuus on aina kiusallisen intiimiä. On pelottavaa ja yllättävää kokea se suunnaton positiivisuus ja kohteliaisuus mikä ihmisistä tulee vastaan. Esimerkiksi kuvaamisesta kieltäytyvä ihminen voi alkaa pahoittelemaan kieltäytymistään ihan täysillä ja pelkäävänsä, että kieltäytyminen loukkaisi minua. Hassua, hyvin hassua.

Ihmiset eivät ole eivätkä kykene olemaan niin kylmiä, kuin mitä annetaan olettaa tai saattaisi olettaa.

Onko pakko jos ei taho

Itselläni on vain yksi mantra kuvauksen suhteen ja se on kaikessa yksinkertaisuudessaan: ainoastaan otetusta kuvasta voi saada onnistuneen ja ainoa taatusti epäonnistunut kuva on ottamaton kuva. 

Menestyvä valokuvaaja tarkoittaa valokuvia kuvaavaa valokuvaajaa. Moni “valokuvaaja” ei yksinkertaisesti kuvaa – ei ainakaan tarpeeksi.  Jos sinä haluat valokuvata, niin valokuvaa. Tässä(kin) lajissa on vain yksi ainoa keino tulla paremmaksi: Toisto. Jos et toista, niin epäonnistut. Valokuvaamisen tärkein osa on valokuvata. Ei tästä hommasta oikein sen monimutkaisempaa pitäisi saada aikaiseksi, mutta ikävä kyllä yllättävän monella ihmisellä on ihan liikaa älykkyyttä.

Steven Pressfield argumentoi mahtavissa luovuuden klassikko kirjoissaan Do the Work: Overcome Resistance and Get Out of Your Own Way ja The War of Art: Winning the Inner Creative Battle siitä, kuinka tyhmyys on luovan ihmisen salainen voimavara. Älykkyys ja luovuus on vaarallinen yhdistelmä. Luovaan työhön istuu nasevasti riittävän typerä ja naiivi mentaliteetti, sillä typeryyden yksinkertaisuudessa on helppo ohittaa fiksujen tekosyiden luominen ja keskittyä raakaan tekemiseen: Toteuta. Valokuvaa. Toista. Hyvä.

Tälläisessä prosessissa ensisijainen onnistuminen ja menestyminen tarkoittaa sitä, että tekee jatkuvasti jotain ja yrittää parhaansa alati. Se että millaisia ja kuinka hyviä kuvia ottaa on aika toissijaista. Tottakai osa tätä prosessia on jatkuvasti selata läpi otettuja kuvia ja pohtia niiden visuaalisuutta. Mitä olisi voinut tehdä paremmin? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?  Mutta ne kuvat mitä minä otan, ovat se toisen tason juttu. Sillä ekalla tasolla on aina se meta-tason todellisuus eli se että yritän jotain, teen jotain ja saan jotain aikaiseksi. Se on kaikkein tärkeintä.

Tosi oleellista on se, että itse en missään vaiheessa ajatellut aloittavani tälläistä puuhastelua sen vuoksi, että olisin siinä erityisen hyvä, taidokas tai lahjakas. Itselleni ainoa inspiraatio ja motivaatio oli itse siinä prosessissa. Minä tiedän että pysäyttelemällä ihmisiä kadulla ja naputtamalla kuvia uudestaan ja uudestaan minusta tulee siinä parempi ajan myötä kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Otin itse täydellisesti vastaan sen vastuun, että olen tässä huono ja tulen epäonnistumaan. Niin kauan kun kokee epäonnistumista, on oppimassa jotain. Minun ainoa päämäärä on ollut avautua kulkemaan ontuen ja kompastellen hankaluuksien, epäonnistumisten ja vastoinkäymisten polkua ilman, että käännän sille selkäni kun menosta tulee hankalaa. Tässä on kyse pelkästä prosessin toistamisesta uudestaan ja uudestaan siinä sokeassa luottamuksessa, että kaikkien töppäyksien ja mokauksien kohtaaminen johtaa taitojen kasvamiseen. 

Tätä teemaa käsittelee syvemmin esimerksi Geoff Colvinin kirja Talent is Overrated: What Really Separates World-Class Performers from Everybody Else ja Malcolm Gladwellin Outliers: The Story Of Success. Yksinkertaisimmillaan satunnaisuuksien ja mestareiden välillä on yksi ero: jälkimmäiset hyväksyvät epäonnistumisen, arvostavat sitä ja nostavat sen korkeimmalle jalustalle. Epäonnistuminen tarkoittaa menestymistä, koska ilman epäonnistumista ei ole yrittämistä ja ilman yrittämistä ei voi olla onnistumista.

Jos sinun tarkoituksena tehdä jotain, niin tee. Se että kuinka paljon sinulla on taitoa, kokemusta tai lahjakkuutta on täysin toissijaista. Älä tyydy ajatuspornoon. Se että kuinka paljon päähän on pumpattuna palloksi haaveita, unelmia tai toiveita on täysin turhaa, ympäripyöreää ja mielipuolista hulluutta. Motivaationäkökulmien vapahtaja Elon Musk on todennut, että pitää pyrkiä näyttämään konkreettisesti ihmisille unelmat tekojen kautta, eikä vain satuilla niitä pihalle suusta. 

Pitkällä tähtäimellä edes lahjakkuuteen tai taidokkuuteen ei voi luottaa. Parhaiten menestyvä tulee olemaan on se, joka tekee eniten töitäJoten loppuen lopulta on vain yksi ainoa tekijä mikä merkitsee yhtään mitään. Kaikki muu on toissijaista, enemmän tai vähemmän epäoleellista. Meissä on vain yksi ainoa todellinen ero ja se on se, että toinen meistä ottaa enemmän kuvia. Kumpi se on? Tee päätöksesi tarkkaan ja huolella. Sinulla on vain yksi hetki onnistua. Ja se on nyt.

Ihmisten katukuvaaminen on käytännössä hyvin helppoa.

 

Samin kommelluksia on tarjolla enemmän Twitterissä, Instagramissa tai Snapchatissä @ssamituss. Samin kotisivut on vilkaistavissa osoitteesta http://www.samiaalto.com/.